PetraNyqvist Hemulointia näkinkengän kokoisella saarella.

Sijaa tulelle

  • Valokuva: Petra Nyqvist
    Valokuva: Petra Nyqvist
  • Valokuva: Petra Nyqvist
    Valokuva: Petra Nyqvist
  • Valokuva: Petra Nyqvist
    Valokuva: Petra Nyqvist
  • Rengin miniatyyrikokoinen puuhella. Valokuva: Petra Nyqvist
    Rengin miniatyyrikokoinen puuhella. Valokuva: Petra Nyqvist
  • Valokuva: Petra Nyqvist
    Valokuva: Petra Nyqvist
  • Valokuva: Petra Nyqvist
    Valokuva: Petra Nyqvist
  • Valokuva: Petra Nyqvist
    Valokuva: Petra Nyqvist

Tärkein asia näkinkenkäsaarella syyskuussa on tehdä sijaa tulelle. Tulisijat herätellään, polttopuuvarastot tarkastetaan.  Iltojen kylmetessä humisevat hormit ovat talon tärkein elementti, ja jokaisella tulisijalla on oma merkityksensä.

Minun kotini hormit ja tulisijat hoitaa aivan loistava nuohooja. Työ tehdään suurella ammattiylpeydellä, ja kolmituntisen session aikana koko hänen elämäntarinansakin tulee, vähän jopa liian avoimella informaatiolla ryyditettynä, kokonaan kerrottua. Jopa katolla patsastellessaan hän huutaa yli veden kantavia tarinoita omasta jännittävästä elämästään. Haluan olla ehdottomasti paikalla kun hän tekee työnsä.

Tänä vuonna otan käyttöön yli satavuotiaan rengin miniatyyrihellan, joka on levännyt viimeiset viisikymmentä vuotta käytännössä kokonaan. Kun se viimein sihahtaa räiskymään, aion miettiä kaikkia niitä asioita, mitä renki hellaa käyttäessään kenties mietti, ja pitikö hän talon emäntää yhtä kuumana kuin omaa liettään.

Talon kakluuneissa on valmistettu paljon ruokaa. Kakluuneilla on ollut ennen varsinaisten keittiöiden yleistymistä tärkeä merkitys ruoan kypsentämisessä. Oma isoäitini on opettanut sanomalehteen käärityn, täytetyn hiilloslahnan reseptin. Kuumaan tuhkaan voi haudata myös monet juurekset, joita merisuola ja voi juhlistavat.

Ihmisellä on hyvin vaistonvarainen reaktio savun tuoksuun. Yhtäältä se varoittaa, toisaalta se tuo turvallisuuden tunteen ihmisten keräännyttyä vuosituhansia yhdessä tulen äärelle keskustelemaan ja syömään. Itse pidän myös kovasti puun tuoksusta, niin nilatuoreen kuin hellästi kesällä kuivatetun halon tuoksusta.

Kaikki varhaista  Pablo Nerudaa lukeneet muistavat oodin vastahalkaistun puun tuoksusta. Liitän sen mukaan Jodey Batemanin englanninkielisenä käännöksenä.

 

 

Ode To the Smell of Wood by Pablo Neruda

translated by Jodey Bateman

Late, with the stars
open in the cold
I open the door.
                The sea
galloped
in the night.

Like a hand
from the dark house
came the intense
aroma
of firewood in the pile.

The aroma was visible
as
if the tree
were alive.
As if it still breathed.

Visible
like a garment.

Visible
like a broken branch.

I walked
into
the house
surrounded
by that balsam-flavored
darkenss.
Outside
the points
in the sky sparkled
like magnetic stones
and the smell of the wood

touched
my heart
like some fingers,
like jasmine,
like certain memories.

It wasn't the sharp smell
of the pines,
no,
it wasn't
the break in the skin
of the eucalyptus,
neither was it
the green perfumes
of the grapevine stalk,
but
something more secret,
because that fragrance
only one
only one
time existed,
and there, of all I have seen in the world
in my own house at night, next to the winter sea,
was waiting for me
the smell
of the deepest rose,
the heart cut from the earth,
something that invaded me like a wave
breaking loose
from time
and it lost itself in me
when I opened the door
of the night.
 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Matti Jalagin

On harvinaista, että joudun haeskelemaan sanoja ilmaistakseni ajatukseni.

Sinulla on käsittämätön taito luoda sanoilla ja kuvilla tuoksu ja siinä on kaiken taika, sillä ihmisen haju- ja makukuisti kipumuistin ohella kantaa koko elämän ajan.

Rakastuin muuten muuraamiseen itse jo 1980-luvun alkupuolella pakosta ja olen taitoa pitänyt mahdollisuuksien mukaan yllä.

Olen siis vapaa muurari silloin, kun saan mahdollisuuden luoda savella ja litkulla jotain sellaista pysyvää, mihin peltikamiinat eivät yllä.

Enkä aliarvioi peltikuoria kivineen vaan noita harakkatohottimia, joita kehdataan takoiksi kutsua.

Tunnen tervaksen tuoksun nyt, mutta se liittyy metsään ja paikkaan, johon väsähtänyt matkamies laittautuu toviksi lepäämään.

Matkaansa jatkaakseen.

Käyttäjän PetraNyqvist kuva
Petra Nyqvist

Kiitos, Matti. Mielenkiintoista muuten että mainitset kipumuistin. Se on muiden aistimuistien ohella merkittävä, joskin hyvin harvoin huomoitu.

Haaveilen jostain tandoori-tyyppisestä uunista. Tykkään ylipäänsä kaikenlaisista uunista, liesistä, tulisijoista ja nuotioista. Kaikki käy!

Käyttäjän TeppoNygren1 kuva
Teppo Nygren

Hieno tarina. Tutun näköinen tuo renginuunissa oleva Högforsin luukku. Minun isoisäni isä oli niitä valamassa maaliskuuhun 1903 asti, joten ei tiedä vaikka olisi ollut tuotakin luukkua tekemässä:)

Pystyuunit eivät ole ihan outoja, eikä tietysti puuliedetkään. Kolme puuliettä on talossa ja ainakin seitsemän pystyuunia.
Tuo halkaistun puun tuoksu ei kyllä lähde ihan tuoreesta puusta, vaikka kyllähän siitä koivustakin jotain tulee, mutta kun tervaksen pistää kirveellä halki, niin se tuoksu täyttää kyllä jokapaikan poskionteloita myöten.
Jos on puu-uuneja talossa, niin voi harrastaa sisällä tupakointia. Kun uunissa ei pala tuli, niin voi työntää kasvot uunin luukusta sisään ja poltella siinä tupakkaa, eikä viileällä ilmalla tule tupakansavu sisään. lämpimällä se puhaltaa savun sisälle ja joutuu ulkona tupakoimaan. Kun uunissa taas palaa tuli, niin se polttaa sietämättömästi kasvoja kun pitää olla niin lähellä uunia että tupakansavun saisi puhallettua uunin kautta ulos. Joskus täytyy muutama halko laittaa hiilloksen eteen että pystyy tupakoimaan, tai sitten maata lattialla kasvot ylöspäin uunin luukun kohdalla ja puhallella vaan savuja ylöspäin.

Joskus kiva vaan istuskella uunin edessä ja katsella kipnäverkon läpi tanssivia liekkejä. Hankin myös yhdestä takomosta pystyuuniin sopivan jalallisen ritilän, minkä päällä voi paistaa kaikenlaista. Siihen sopiva valurautaparilakin on, mutta en sitä uunissa ole vielä kokeillut.

Käyttäjän PetraNyqvist kuva
Petra Nyqvist

Ovatko kaikki nuo tulisijasi aktiivikäytössä? Kova eldaaminen!

Käyttäjän TeppoNygren1 kuva
Teppo Nygren

Uhtäkään uunia ei käytetä jatkuvasti ja kovina pakkaspäivinä ehkä parissa on tuli. Tässä talossa on joskus muinoin asustanut kolme perhettä ja minä olen yhdistänyt tämän yhdeksi asunnoksi. Sähkömittarin kiekko pyörii ja joskus liiankin lujaa, mutta puilla koko asunnon lämmittäminen olisi varmaan kokopäiväinen työ. Jokainen uuni on kyllä toimintakuntoinen, että on niitä tullut kokeiltua.

Käyttäjän PetraNyqvist kuva
Petra Nyqvist

Ai blogimerkinnästä? On ollut kiireitä ja esteitä.

Käyttäjän pekkaopollanen kuva
Pekka Olavi Pöllänen

Jaoin blogisi viimeksi 16.06.2012. Ja ei edellisestä blogimerkinnästä...

Tämä esityksesi vei minut sellaisiin hetkiin, jolloin soi Seems so long ago, Nancy ajattomasti suurissa vanhoissa huoneistoissa, joissa oli läsnä tuli savu kakluuneja puuhelloja hormeja ja liesiäkin.

Yli 35 vuotta sitten... ja monena, monena vuotena sen jälkeen.

Ajan nyt Näsin hautausmaalle ja ehkä jo huomenna Leonard Cohen in näyttelyyn Porvoon Taidetehtaalle.

Käyttäjän MattiUusimies kuva
Matti Uusimies

Täällä kaupungissa kaipaa lapsuudenkotin puusaunaa, puuhellaa, puutakkaa, puulämmitystäkin, halonhakkuuta, nuotioita metsässä ja vaikka mitä. Noista ei ole enää mitään. On kohta löydettävä korvikkeita jostakin ennen kuin tulen vanhaksi ja rupeaa ahdistamaan toden teolla! Toisaalta ei ole kiirettä koska tämmöiset aistimuistit ja tunnelmakuvat eivät juurikaan katoa, ne putkahtaa pinnalle taas uudestaan siinä tilanteessa ja jos on pitkä tauko välissä niin elämys lienee sitäkin vavahduttavampi

Käyttäjän SannaSalo kuva
Sanna Salo

Minulla on pelko, jonka toivon osoittautuvan irrationaaliseksi. Pelkään, että yleisen saunan puukiukaan kieltäminen Helsingissä on vasta alkusoittoa. Pelkään, että joku keksii ankaran tulisijaveron tai haluaa kieltää tulisijat kokonaan (perusteluina paloturvallisuus, pienhiukkaspäästöt ja se, ettei Dan Koivulaakson kaikilla kavereilla Jakomäessä ole mahdollisuutta pitää tulisijaa). Menettäisin siinä valtavasti.

Menettäisin:

- Sen miehekkään näyn, kun mieheni kiskaisee moottorisahan käyntiin
- Reippaus- ja tärkeilyfiiliksen, jonka saan omasta moottorisahaamisestani
- Mukavan jylhän olon, kun oma puu kaatuu omassa metsässä
- Mahdollisuuden istua puukasan päällä heiluttelemassa jalkoja ja neuvomassa, kun mies tekee klapeja
- Täydellisen kirveeniskun tuottaman täsmäriemun
- Ärtymyksen sekaisen hilpeyden, kun koira ovelana varastaa klapin
- Valmiin klapimotin ihailun
- Hyvän mielen kuivien puiden soinnikkaasta kolinasta toisiaan vasten
- Tassuttelun puuliiterille lumisateessa, tähtikirkkaassa pakkasessa tai vesitihkussa
- Klapikorin painon, joka tuntuu melkein samalla tavalla kivalta kuin hyvän kalasaaliin paino
- Pönttöuunin luukun klonksahduksen
- Rutiinin tuoman osaamistunteen, kun klapit syttyvät yhdellä tikulla
- Kohmeisen takapuolen pyllistämisen kohti tulta
- Tulen lämmössä punastuvat posket (ei pers-) ja kiilustuvat silmät
- Rätinän ja napsahdukset, hormista kuuluvan hyvän huminan
- Piipusta leijailevan savun, joka kertoo tulijalle, että kotona on joku joka huolehtii

Tässä kaikessa on onnea niin yltäkylläisesti, että kyllä siihen jonkun täytyisi kovalla kädellä puuttua.

Käyttäjän Jukka55 kuva
Jukka Lindeman

Ja Pentti Saaritsan suomennos:

Oodi halkojen tuoksulle (Andien mainingit, 1972)

Iltamyöhään, kun tähdet ammottivat auki pakkasessa
avasin oven
Meri laukkasi yössä
Kuin käsi työntyi pimeästä talosta
kuivien halkojen väkevä tuoksu
Tuoksu näkyi kuin puu olisi elänyt
Kuin se olisi sykkinyt yhä
Se näkyi kuin vaate
Se näkyi kuin katkennut oksa
Minä astahdin
sisälle taloon ja minua ympäröi
hiljaisuuden palsami.
Ulkona taivaan nipukat
iskivät kipinää
kuin magneettiset kivet,
ja puun tuoksu kosketteli minun sydäntäni
kuin jotkin sormet, kuin jasmiini, kuin jotkut muistot
Ei se ollut männyn pistävä tuoksu, ei,
eikä eukalyptuksen runneltu kuori
ei myöskään viiniköynnöksen vihreät tuoksahdukset
vaan jotain salatumpaa
koska se suloinen lemu oli olemassa vain yhden ainoan,
yhden ainoan kerran,
ja kaiken jälkeen mitä olin maailmassa nähnyt,
siellä omassa talossani, yöllä, talvisen meren äärellä,
siellä minua odotti perimmäisen ruusun tuoksu,
maan aukaistu sydän,
jokin joka humahti päin minua
kuin ajasta irronnut aalto
ja katosi minuun kun avasin yön oven.

Käyttäjän koskela kuva
Matti Hemmi

Huomaan, miten Sinunkin lapsuutesi vaikutus on iskenyt syvästi kotisi puulämmitys rituaaleihin ja ymmärrykseen. Aivan saman se teki minullekin aikoinaan. Muutin perheeni mukana kuitenkin siitä kodistani jo varhain, 10 vuotiaana. Silti kaikki se väkevä tunnelma uunin, hellan ja kakluunilämmityksen kotoisuudesta muistoissani ei lähde minusta ikinä.

Nyt kun vapaa-ajan elämää virittelen naapurissasi, kartanon 200 vuotisessa torpassa, niillä muistoilla nostagiani on palaamassa vahvasti takaisin, eikä vähiten tunnelmallisesta kirjoituksestasi johtuen. Vaimoani olen lohdutellut, uunien savuttamisen, alkuvaiheen opiskelun lomassa, että kylmillään olevan kaminan sytyttäminen on joka mökissä tai talossa tänäkin päivänä aina oma taiteenlajinsa. Sen kyllä oppii jos vain pitää lopputulosta tavoittelemisen arvoisena, puulämmityksen tuottamasta aivan erityisen makeasta lämmöstä nautiskellessa ennen 'vällyihin' kääriytymistä.

Remonttien kestäessä polttopuusavotta on toistaiseksi pitänyt hoitaa jotenkin sivussa, ja se tapa ei ole paras tapa siinä nautinnossa. Toivoa sopii, että olisi riittävästi aikaa valmistua tekstisi mukaan oikealla pieteetillä syksyn mittaan talven pakkasiin. Vierailut torpalla eivät ole valitettavasti talvella niin tiheitä, etteikö torppa ole joka käynnin alussa totaalisen kylmillään ja hormit kuurassa.

Hankin varmuudeksi tupaan, veljeni konsultoimana, nestekaasu infra-kamiinan ja kammariin (makuuhuoneeseen) sähköisen infraputken, että tarkenee rauhassa viritellä sitten kummankin huoneen 'Porinmatit' lyöntiin. Erilliseen saunaan vaihdoin uuden kiukaan ja ainakaan siellä ei vilu ole vaivana, varsinkin kun puuston suojissa kunnon ulkoinen metallipiippu hoitaa vedon kuten 'junan vessa'.

Perehdyin myös tarjolla olevaan tietoon, tekstisi innoittamana:
http://www.rakennusperinto.fi/Hoito/Korjaus_artikk...

Tsemppiä vaan tervaksen tuoksun ja tuohen ritinän nautintoon Teille siellä piparkakkutalossanne ;-)

Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Poikasena kun purjehdittiin saaristossa, ruoanlaiton bravuuri oli myös juuri tuo hiilloskala sanomalehdessä. Silloin se oli hauki, mutta lahnoja kuumentelin itse myöhemmin kesätöiden iltoina pursiseurassa, paviljongin takassa.

Nykyään mokomia herkkuja ei voi saarissa tehdä, koska nuotiosta on tullut niin lainsuojaton. Ei ole aikoihin voinut. Kakluunissa kotona voisi, muttei tule kuin halstrattua harvakseltaan. Lahnatkin ovat jääneet mereen, vaikka niitä olisi enemän kuin koskaan.

Suomessa on runomittaiset puuasiat aika hyvin, ne tuoksuvat kaikki miellyttävälle. Viinimarjapensaan sahaaminen jopa kerran yllätti, tuoksuessaan niin voimakkaasti marjoillensa. Jossain kaukana ulkomailla on asiat huonommin, olen huomannut paristakin nurkissa pyörineestä raaka-aineesta. Epäilin kerran WC:n vuotavan talon rakenteisiin, kun aina alakertaan mennessä lemahti epäilyttävälle. Myöhemmin tajusin että se on tuo pähkinäpuukasa tuossa portaiden yläpäässä.

Jouko Koskinen

Oi niitä aikoja - - - ei meillä ollut sanomalehtiä, korvensimme kuperan kallioseinämän kuumaksi ja kun siihen heitti äyskärillä vettä, lohkeili siitä sellaisia matalia 'lautasia'. Niiden välissä sitte kypsytettiin kalansaalis.

Kuvan saari on nyt metsittynyt kun kukaan ei enää kokkaa siellä:
https://picasaweb.google.com/100156093374168199513...

Vähän isompana retkeiltiin Päijänteellä. Avonaisen tukkilauttauiton karkulaisia aallot ja jäät työnsivät isojakin tukkeja rantakivikolle kuivumaan. No käytiinhän me joskus ihan auttamassa. Vettynyt 30 - 40 senttinen 16 jalan tukki painaa pian yli tonnin mutta kevätaurinko keventelee sitä mukavasti. Katkaisu pokarilla saattoi viedä tunteja mutta elo- syyskuun viileinä pimeinä öinä palkinto oli vaivan arvoinen.

Harhun - kartassa kai Koreakoivu - saaressa meillä oli vakiosija tulelle. Paras on kolmen ison tukin rakovalkea - sen voi sammuttaakin ja seuraavalla kerralla sytyttää klapeilla.

Nippu-uitto ei jakele tulipuita rannoille ja muutenkin tulenteko on vaarallista. Sysmän VPK syöksyy mielellään paikalle ja äijät ottavat kalat vaivansa palkaksi.

Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Notski on esihistoriallinen seuranpidon keino suomalaisille. Ei tarvitse katsoa ketään silmiin, tai muutenkaan päin, suupielestään murahdellessaan. Ekstroverteimmillekin (menikö toi nyt oiken prkl) järjestely sopii, he voivat rauhassa tarkkailla osallistujia, joiden iirikset ovat nauliutuneet nuotion eläväiseen tenhoon.

Nykyään useimmissa parhaissa kemuissa saman asian ajaa televisio, jossa sisältö kyllä parhaimmillaankin hitusen seuranpitoa häiritsee. Ekstrovertin egoa eritoten, mikäs meillä siinä muuten.